Äitiyteni kipukohdat

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Olen miettinyt paljon omaa äitiyttäni, monelta eri kantilta. Ajattelin äitienpäivän kunniaksi kirjoittaa siitä, vaikka tämä on nyt vähän angstin kautta pohdittua...



Ajattelin aina nuorempana, etten halua lasta. En tiedä miksi, ehkä se oli omaa epävarmuutta siitä, etten pärjäisi. Olin tosi epävarma aina, enkä uskonut riittäväni mihinkään. Kun kuitenkin päätös tehtiin, että lapsi saa tulla jos on tullakseen, luulin olevani täysin sinut asian kanssa. Yllätyin kuitenkin, kun ensimmäinen reaktio positiiviseen raskaustestiin oli ihan järkyttävä. Itkin ahdituksesta, en ilosta. Silloin taas ajattelin, että miten minusta voi ikinä tulla hyvä äiti, kun reagoin näin. Tämä ajatus pyöri mielessäni tosi pitkään.

Raskausaika oli tosi hankala. Jouduin lopettamaan mielialalääkitykseni, ja sen kyllä huomasi. En tosin osaa erotella mikä johtui lääkkeettömyydestä ja mikä taas raskauden tuomista hormoniheittelyistä. Olin kuitenkin tosi huonossa hapessa, sain kamalia paniikkikohtauksia, en uskaltanut mennä edes kauppaan kun olin varma, että kuolen. Iltaisin tuntui, etten saanut nieltyä mitään ja että tukehdun. Olin välillä niin poikki kaikesta oireiluista, että vain itkin. Se oli rankkaa, ja taas kerran pelkäsin, että kaikesta tästä kärsii myös tuo pikkuihminen, joka on samassa kehossa minun kanssani. Oikeastaan koko ajan vain pelkäsin.

Kun vihdoin koitti aika, että vauva tuli maailmaan, olin helpottunut. Tosin, koin olevani heti epäonnistunut äiti, kun en onnistunut imettämisen kanssa, enkä kokenut suurta rakkaudentäyteistä huumaa. Olin jotenkin odottanut, että maailmani menisi täysin sekaisin siitä rakkauden määrästä, jota koen heti kun saan vauvan syliin. Kamala sanoa ääneen, mutta en oikein tuntenut mitään. Koin olevani hirviö. Jälkikäteen kyllä ymmärrän, että tuo tilanne on niin kokonaisvaltainen, ettei tunteet pysy mukana. Ja toisaalta, vauva on aivan uusi ihminen, johon vasta hänen synnyttyään alat luomaan ihmissuhdetta. Silti tämäkin asia tuntui tosi kipeälle pitkään, ja mietin mikä minussa on vikana.

Olin jotenkin odottanut, että maailmani menisi täysin sekaisin siitä rakkauden määrästä, jota koen heti kun saan vauvan syliin. Kamala sanoa ääneen, mutta en oikein tuntenut mitään. Koin olevani hirviö.

Tyttären vauva-aikana olin jälleen tosi epävarma itsestäni ja äitiydestäni. Aloitin kuitenkin lääkityksen uudelleen, joten olo oli siinä mielessä aika neutraali. Minun oli silti tosi vaikea käsitellä tunteita, jotka koostuivat pääasiassa valtavasta ahdistuksen ja epätietoisuuden tunteesta, että mitä minun pitäisi tehdä etten pilaisi tätä lasta. Jollakin ihmeen epäloogisella tavalla peitin nuo ahdistavat tunteet kaikkeen muuhun turhanpäiväiseen. Se vain tuntui sillä hetkellä ainoalta poispääsyltä pahojen ajatusten luota, vaikkakin samalla se tarkoitti sitä, etten kohdistanut lapseeni niin paljon huomiota kuin oikeasti olisin halunnut. Se johti jatkuvaan epäonnistumisen tunteeseen, jossa tiesin ja tunnistin koko ajan toimintani, mutta en halunnut itsekkäästi muuttaa tapojani. Olen oikeastaan aina kokenut syyllisyyttä tästä. Pahinta oli, kun taaperoiässä tyttö ei yhtään tykännyt halailuista, ja koin sen suorana todisteena siitä, että olen epäonnistunut äiti, joka ei ole luonut luottamuksellista, rakkaudentäyteistä suhdetta. Tosin nykyäänhän tytär tykkää läheisyydestä ja halailuista, joten tuo on ollut joku tietty vaihe vain. Sainpahan siitä kuitenkin kehitettyä itselleni vuosien kriisin.

Pahinta oli, kun taaperoiässä tyttö ei yhtään tykännyt halailuista, ja koin sen suorana todisteena siitä, että olen epäonnistunut äiti, joka ei ole luonut luottamuksellista, rakkaudentäyteistä suhdetta. 

Nyt tytär on 7-vuotias, reipas ja iloinen tyttö, josta olen suunnattoman onnellinen ja ylpeä. Silti koen koko ajan haasteita käsitellä äitiyttäni järkevästi. Tiedän, että olen aika ajoin masentunut, ja sen myös tytär näkee ja kokee. Se väsymyksen tunne on vain niin valtava ja kaikkiallinen, että en jaksa mitään. Sydän sanoo koko ajan, että tyttäreni on oikeasti elämäni paras asia, mutta keho painaa jarrut pohjaan ja vajoan erikoiseen tilaan, josta ei pääse edes rakkaudentäyteisellä sydämellä. Olen ihan varma, että tämä jättää jälkensä myös tyttööni, ja tiedättekö kuinka paljon se tieto sattuu. Edelleen koitan käsitellä myös kamalia pelkotiloja liittyen tyttöön, koska menettämisenpelko on omissa ajatuksissa läsnä tosi usein, liikaa. Siinä on vähän sellaista pakkoajatuksen tapaista, mikä menee överiksi monesti. Enää en kuitenkaan koita paeta näitä ahdistavia ajatuksia kylmettämällä itseäni ja keskittämällä elämääni johonkin turhaan, vaan koitan kovasti käsitellä ne ajatuksen alta pois.

Tämä tuntuu vähän rankalle kirjoittaa näin suoraan -- mutta siitäkin huolimatta, meillä on silti ollut ihan älyhyvä elämä, vaikka vähän negaa tässä kirjoitankin. Ollaan tehty ja koettu vaikka mitä, ja ollaan kasvatettu toisiamme ihmisenä. Meillä on yhtä pöljät jutut keskenämme, ja me pidetään toisistamme aina huolta. Me ollaan aika hyvä pari <3 ja rakastan olla äiti tuolle pikku ihmiselle.

Hyvää äitienpäivää kaikille! <3 Ja tsemppiä niille, ketkä painiskelevat äitiyden kipukohtien kanssa.



5 kommenttia

  1. Olipa hyvä teksti juurikin äitienpäivään. Äitiys on nimittäin juurikin niin paljon myös niitä kipeitä tunteita <3
    Hyvää äitienpäivää myös sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Sitä se on, äitiys on ennenkaikkea tunteita, hyviä ja huonoja, onnellisia ja kipeitä.
      Ihanaa äitienpäivää myös sinne! <3

      Poista
  2. Kiitos kun kirjoitit tästä! Mä oon aina kokenut olevani niin outo vähän samantapaisten tuntemusten kanssa. Itse en myöskään koskaan erityisesti halunnut lasta. Sitten kun sattui sopiva isäkandidaatti kohdalle, ajattelin että kokeillaan, koska luotin siihen, että lapsella on ainakin hyvä isä, jos mä osoittaudun ihan onnettomaksi äidiksi. Raskausaika meni mulla kaikinpuolin hyvin, mutta sitten kun vauva syntyi, mäkään en oikeastaan tuntenut mitään. Eikä imetyskään onnistunut, joten jos jotain tunsin, niin epäonnistumisen tunnetta. Ja sitten iski masennus. Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa oli suoraan sanoen melko lailla helvettiä. Sitten sain masennuslääkkeet ja alkoi helpottaa, mutta en mitään erityistä äitiyden onnea tuntenut silti. Meni pari-kolme vuotta ennen kuin opin olemaan äiti omalla tavallani. Ihan hyvä ihminen tuosta tuli (nyt jo 23 v) vaikka oppikirjojen mukaan masentunut äiti tuhoaa takuuvarmasti lapsensa elämän. Höpöhöpö. Hyvä sunkin lapsesta tuli ja tulee. Don't worry, jokainen on oman lapsensa paras äiti :-) (Paitsi silloin kun ei ole, mutta siihen tarvitaan jo päihteiden käyttöä, laiminlyöntiä, vakavia mielenterveyden häiriöitä ym)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos <3 On aina hyvä kuulla, ettei tällaisten asioiden kanssa ole yksin. Tuo tarinasi todellakin kuulostaa tutulle, vaikka itsellä tuo lapsi on vielä vähän nuorempi :P Mutta eiköhän hänestäkin ihan kunnon ihminen tule :D

      Poista

Kiitos kommentista! :)