Äitinä olemisesta

torstai 24. syyskuuta 2015

Ajattelinpa välillä taas kirjoittaa vähän erilaisen postauksen sisustushöpötyksieni sijasta. Nimittäin elämäni tärkeimmästä ihmisestä, tyttärestäni, joka on niin ulkoisesti kuin sisäisestikin tatuoitu ikuisesti minuun.


Meille syntyi ihana kaunis tytär 11/12. Keskivertokokoinen vastasyntyneeksi, mutta minun silmissäni niin pelottavan pienen ja hauraan näköinen, jonka vuoksi pelkäsin rikkovani hänet ensimmäisinä päivinä. 


Hän oli ihanan helppo vauva näin jälkikäteen ajatellen, nukkui omassa huoneessa kiltisti, söi tuttipullosta kuuliaisesti ja katseli sukkiin kiinnitettyjä helistinleluja vaikka kuinka pitkään. Äitinä oleminen tuntui kuitenkin vaativalta, ehkä siksi että koko ajan epäilin teenkö nyt jotain väärin ja kannanko tämän valtavan vastuun kunnialla. Kaipa se on osittain luonnekysymys, ja osittain "vanhemmalla" iällä äidiksi tulemisen haaste -- itse olin 33v vauvan tultua maailmaan. Sillä ikää huolehtii niin monesta asiasta, joita nuorena ei osannut edes ajatella... :) Mutta hyvinhän se meni, vaikkakin muistan monesti vielä kokeneeni epätodellisuuden tunteita omaa äitiyttä kohtaan, en meinannut ymmärtää että nuo herneenkokoiset varpaat kuuluvat jollekin oikealle ihmiselle, ja että minä olen niiden varpaiden äiti :D


idkuva

Nyt, kohta kolme vuotta myöhemmin, absurdi hernevarpainen vauva on muuttunut määrätietoiseksi, välillä hyvin temperamenttiseksi, mutta kuitenkin hieman varautuneeksi ja ujoksi tytöksi, josta löydän paljon samaa kuin itsestäni. Hän rakastaa pomppimista, tykkää laulaa kauniilla harakanäänellä, ja silloin kun tanssituttaa, Spotifystä pitää etsiä Robinin Kesärenkaat. Palapelit ovat koukuttavia ja legoista syntyy todella hienoja rakennelmia. Autokyydissä hän nukahtaa melkein aina ja kuorsaa kuuluvasti - mutta jos hän sattuu olemaan hereillä, matkan varrelta pitää luetella jokainen kaivuri, rekka, bussi, pakettiauto, ambulanssi tai mopo, joita hän näkee :D Muiden kavereidensa kanssa tyttö on lähestulkoon aina aluksi hieman etäinen tarkkailija, jolle aikuisen "sykky" on tärkeä. Vauhtiin päästyään hän on kuitenkin valloittava ystävä ja mukava leikkikaveri.




No mutta mitä se äitinä oleminen on minulle ihan siinä arjessa tällä hetkellä? Se on...

  • joka aamuista taistelua siitä, kuinka pieni unikeko saadaan ylös sängystä
  • hoputtamista ja "ite ite ite!" toistelun kuuntelua = kärsivällisyyden kasvattamista
  • ihanien hiussuortuvien harjaamista ja häpläämistä
  • valtavaa hellyyden tunnetta silloin, kun näen tytön päiväkodin pihassa keinumassa posket punaisina ja housunpolvet hiekkaisina, hymyilemässä kun huomaa äitinsä tulevan hakemaan häntä
  • pyykkäämistä, tiskaamista, siivoamista, ruuan laittoa
  • päiväkotipäivän kuulumisten kyselyä ja yritystä ymmärtää tytön selityksiä :D 
  • leikkimistä, askartelua, perhejumppaa, uimahallia, tanssia ja laulua, kirjojen lukemista, mitä milloinkin tai huonoa omaatuntoa siitä, ettei jaksa leikkiä eikä olla lapsen kanssa
  • uhkailua, kiristystä, lahjontaa, hämäämistä, kerjäämistä, kaikkea mahdollista känkkäränkän taltuttamiseksi 
  • lapsen suusta tuleville totuuksille ja hyville jutuille naureskelua
  • joka päiväistä ihmettelyä siitä, miten tuo tyttö osaa jo tuotakin ja tuota, vaikka äsken vasta se oli se hernevarvas
  • iltapesuja, iltapuuroja, hampaiden pesusta taistelua ja hammaspeikoilla pelottelua, halailua 
  • nukkuvan lapsen katselua ja aitoa, ehdotonta rakkautta 


Ja ai miten niin äitiinsä tullut? :D Rikkaharja rules!


Tykkäsitkö tällaisesta postauksesta?

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista! :)